Pakko se on vain sanoa, että kesä meni jälleen hurjaa vauhtia ja on kääntymässä raikkaasti syksyksi. Ihanaa!

Kesä oli erilainen ja täynnä muutoksia. Nyt niihin kaikkiin muutoksiin tulisi vain minunkin sopeutua. Se vain vie kamalasti aikaa ja voimia tällaiselta mukavuudenhaluiselta 'kotikolo-ihmiseltä'. Täytyy yrittää pitää itsensä liikkeessä ja avoimin mielin, jotta ajatuskoloset eivät pääse epätietoisuudessaan täyttymään kykenemättömyydellä.

Joka tapauksessa, nyt kun lomat on lusittu ja täysin uudenlainen lukukausi alkanut, on hyvä palata vanhaan tapaan jakaa unet teidän kanssanne.

Kesäinen päivä on lämmin ja moniääninen. Naurua, puhetta ja askellusta täynnä oleva katukuva selkeytyy ihmisvilinäksi. Kauempaa voin kuulla ratojen, jonottamisen ja moottorien äänet. Olen huvipuistossa, kuten ihmispaljous ja äänet ovat antaneet minun olettaa. Seuraani olen saanut isosiskoni ja hänen pienen suloisen tyttären. Tungoksesta huolimatta olemme päättäneet jonottaa vuoristorataan, jossa vuorottelee loivat ylämäet ja jyrkät alamäet.

Olemme innoissamme.

Kuulostaa melko normaalilta vai mitä? Seuraavasta voimme taas todeta tarinan epärealistisuuden ja päätellä tämän kaiken olevan unta. 

Toisin kuin normaalisti, tässä vuoristoradassa ei ole turvakaiteita, -istuimia tai -vöitä. Vain ja ainoastaan pyörän ketjuja muistuttava valkoinen kisko, jossa liikkuu kädensijana toimivat tapit. Jokainen meistä asetetaan omille kädensijoillemme ja valmistaudumme lähtöön ottamalla tukevan otteen telineestä. Harmikseni kiinni pitäminen ei ole lainkaan niin helppoa kuin olisi kuvitellut.

Yritän kiristää otettani matkassa kaikin voimin, mutta tunnen lihasteni antavan kivun myötä periksi, jolloin ote löystyy. Pelkään tipahtavani kesken syöksyn ja paiskautuvani liian korkealta kovalle asfaltille. Selviän kuitenkin pahimmasya pudotuksesta ja saan pidettyä niukin naukin kiinni kädensijoista vuoristoradan loppuun asti.

Mitä ilmeisemmin siskoni on selvinnyt vuoristoradasta, sillä saapuessani perille hän odottaa minua pelon sekavin tuntein vuoristoradan alla. Hetkeä myöhemmin jaan hänen kauhunsa. Pieni tytär roikkuu vuoristoradan yllä ymmärtämättä putoamisvaaraa. Onneksemme hän pitää kiinni yhä alaspäin tullessaan eikä putoa kovinkaan paljoa tarkoitettua aikaisemmnin. Isosiskoni saa napattua lapsen kiinni - tai niin ainakin herätessäni toivon.

Näin se vain lihaskipu saa selityksen unessakin. Viikonlopun urheilusuorituksesta johtuen käsivarteni ja selkäni lihakset ovat isoja kipeitä kiviä liikkeessäni. Tämän vuoksi roikkumisesta aiheutunut kipu tuntui niin todellisena. Aamujunassa matkustaessani uuteen tuntemattomaan mietin myös millä selittäisin roikkumisen. Onko kyse siitä, että pelkään tulevien suoritusteni olevan vain roikkumista mukana - ikään kuin unen vuoristoradassa?

Let's find it out. TN