Olen torkkunut. Ihanaa. Unta.

 23:05 vasta. Aikaa nukkua on vaikka kuinka. Tai niin luulen. Kunnes..

Kaikki menee pieleen. Asiat eivät onnistu. Hakeudun muualle ja päädynkin junaan kohti Helsinkiä. Juna ei toimi kunnolla. Sen seinät ovat kuin kasaan työnnettävää haitariovea. Entinen luokkatoverini kuitenkin opastaa minua, kuinka tässä oudossa junassa tulee käyttäytyä. Juna lähtee takaisin alkupisteeseen ja unen alku toistuu. Lähden toistamiseen kohti Helsinkiä.

Voiko unessa kokea Deja vùn? 

Helsingin sijaan löydän itseni kävelemässä kohti saarta. Vierelläni seuraa minua opastanut opiskelijaystäväni. Olen jännittynyt, mutta en käänny takaisin vihjauksista huolimatta. Taivas on synkkä harmaa ja tihkuu kosteutta. Silta saarelle on pitkä, puinen ja heikon näköinen. Vesi lyö sen reunoja ja lautojen väleissä kasvaa levä. Lähestyessämme saarta törmäämme tyttöön, joka epäuskoisena huutaa vapautumistaan. "Olenko minä todella vapaa? Voinko mennä?" Mies, joka tuntuu käyttäytyvän kuin omistaisi tytön, nyökkää hänen huudolleen. Tyttö juoksee taakseen katsomatta pois. Hän pitelee kaulaansa ja näen siinä hankauksen aiheuttamat tuoreet arvet. 

Olen valinnut au pair-kauhden tuolla synkällä saarella yhdessä ystäväni kanssa. Hän uskoo kahleiden rajottavuuteen, eikä hänen liikkumisensa onnistu. Minä pystyn käymään rajojen ulkopuolella ja tekemään asioita, joihin minulla ei ole lupaa. Tosin tunnen kahleen ympärilläni silloin, kun muistan sen olemassaolon. 

Olen käymässä nukkumaan. Ulkoilma on hyytävä, mutta muuten oloni on hyvä. Huomaan nukkuvani laivan ulkokannella. Saan vierustoveriltani selityksen, että hytissämme ei ollut mahdollisuutta nukkumiselle. Tutkiessani hyttiä huomaan, että kääntyvien seinien takaa paljastuu sängyt. Unet ulkosalla ovat olleet täysin turhia.

03:57

Aikaa nukkua on yhä. Huh.