Se oli kummallista. En osaa suhtautua näihin tunteisiin, sillä yritän yhä uskotella itselleni kiertäväni tällaisen kaukaa ja välttelevän sitä viimeiseen saakka. 

Hän on kaunis ja pieni. Hän on pieni jopa minun vierelläni. Vaaleanpunainen nauha kulkeutuu valkoisen kaavun keskiosasta sängyn päätyyn saakka. Silkki kiiltää vasten keväistä aurinkoa, joka valaiseen huonetta, jossa me pötköttelemme vieri vieressä.

Olen onnellinen siitä, että tuo pieni ihminen tarvitsee minua - ja mikä yllättävä, minä häntä. Voisin maata näin vaikka kuinka ja kauan. Vain katsella häntä. Oveen koputetaan. On tullut aika antaa lapselle nimi. Nostan hänet syliini ja hymyni ei helly hänen osoittaessaan mieltä herättämisestä. Vain hymyilen.

Voi luoja, hyvää huomenta ja takaisin normaaleihin tuntemuksiin. Hautaan tämän ajatuksen seuraavaksi viideksi vuodeksi ennen kuin edes harkitsen asiaa. Hirveän onnellinen uni - painajaiseksi.