Joulu on minullakin ohitse, vaikka venytinkin sen juhlimisen äärimmäisyyksiin. Yli viikon täydellisen oleilun ja levon jälkeen paluu arkeen ja tulevaan vuoteen lähenee. Paluumatka pohjoisesta etelään kului torkkuen aamutuimaan. Niihin torkkuihin mahtuikin vielä yksi uneksinta vuodelle 2011. Tai tavallaan kaksi.

Kuvat vaihtuvat ja varpaita palelee. Säpsähdys, johon herään saa minut huomioimaan ympäristöni. Olen nukahtanut pakettiauton kyytiin, jonka takapenkillä on isosiskoni pienen tyttärensä kanssa tervehtivät minua iloisesti ja lastenlauluja rallatellen. Minun vieressäni etupenkillä on hänen miehensä, joka ohjaa suurta autoa taitavasti ja ilman huolia. Totean hänelle, että kurkkuani kuivaa niin että sattuu. En yletä takapenkillä olevaan kivennäisvesipulloon, mikä saa kuivuuden tuntumaan vieläkin pahemmalta. Jokainen nielaus tuntuu karvaalta hiekalta suupielissäni. Siskoni mies muistuttaa minua pistooleista, jotka sijaitsevat meidän penkkiemme välissä. Pistoolit ? Aivan. Totta tosiaan, limupistoolit ovat aivan käsieni ulottuvilla. Ratkaisu tai pelastus, kuinka sen ottaa, on lähellä. Valutan minun puolellani olevasta pistoolista kylmää hohkaavaa colaa lasiin ja juon kulauksen lasista. Hapokas neste valuu kohti vatsalaukkua pistellen, mutta se ei poista janoani eikä kuivuuden tunnetta. Pettyneenä asetan lasin lepäämään ikkunalle ja kurkotan oikean olkapaani ylitse. Vain silmäys kertoo, että turvavyön tuloaukon luona on viinilasi, jossa on vettä. Kokeilen juoda tuon veden, mutta sen sijaan herään todellisuuteen unen hullunkurisuuden vuoksi. Miksi turvavyön sijaan siellä on viinilasi?

Olen autossa. Matkalla kotiin.

Isosiskoni nukkuu tyttärensä kanssa takapenkillä heidän tavallisessa perhefarmarissaan. Olen etupenkillä siskoni miehen kanssa. Penkiemme välissä on vain puhelimemme ja käsijarru.. En saa janoani sammutettua vieläkään.
En ennen seuraavaa pysähdystä. Oi Viitasaari, missä viivyt?