Rappunen, rappunen, rappunen. Loputtomasti portaita. Niitä on vain käveltävä. Herään kylmään. Vedän peiton korviini ja jatkan uniani.

Kävin illalla katsomassa uusimman Twilightin elokuvateatterissa ja toivoin näkeväni unta paidattomasta Taylor Lautnerista.

Päätä särkee ja ruumiin jokaista nurkkaa kolottaa. Tietää herätessään yön olleen jälleen tapahtumarikas, ja kehon eläneen täysin mukana tapahtumissa. Aamupalalla mietin uneni tarkoitusta. Voin vain todeta kaikkien selitysten haihtuvan mielestäni savuna ilmaan, sillä mitään loogista selitystä ei ole kaikelle tapahtuneella.

Minulla on kiire ja kesäpäivä on kuuma. Lapsuuden kotini välkehtii valkoisena paahtavassa kesäauringossa ja metsä huokaa vihreyttään. Tunnelma on kodikas. Pystyn haistamaan tiehen vastavaletun pien, joka on iloinen tuoksu lapsuuden kesistä. Olen varma, että olen sotkenut tuohon tuoreeseen pikeen vaatteeni useamman vuoden ajan. Kuumuus tukahduttaa ja  poljen kotitien ylämäkeä kohti ala-astettani. Aikomukseni on lainata luvattomasti naapurin varjoon ajettua mustaa BMW-merkkistä maasturia. Toteutus kuitenkin ontuu, sillä naapuri ilmestyy pihalleen tervehtien minua iloisesti. Keskustelemme päivän kuumuudesta. Lisäksi minun on kehuttava autolle rakennettua varjopaikkaa. Poljen takaisin kotiin etsimään toista ratkaisua. Pihallamme siskoni harjoitta pienen tyttärensä kanssa untuvaisia prinsessaleikkejä. En ehdi osallistua leikkeihin heidän kanssaan, sillä suunnitelmani on korjata isosiskoni polkupyörä.

Minulle tuntematon poika tuo sen varastosta autotalliin, jossa alan etsiä materiaaleja pyörän korjaukseen. Poika toivottaa onnea yritykselle elehtien korjauksen olevan suurtöinen projekti. Seinään ripustetusta hyllystä löytyy kaikki korjausaikeisiini tarvittava materiaali. Aloitan korjauksen terhakasti, mutta puolessa välissä tekemistäni muistan, ettei minulla ole tarvittavaa taitoa. Onneksi unessa kaikki on mahdollista ja joku tai jokin neuvoo minua jarrujen korjaamisessa. Onnistun ja saan jarrutkin toimimaan, vaikka toiminta-aste jää toivotusta puoleen. Selviäisin kuitenkin koululle asti. Eihän minulla olisikaan aikaa jarrutella.

Yritän kavuta polkupyörän selkään, mutta pyörä on muuttunut liian suureksi. Tiedätte tunteen, jos olette alle kouluikäisenä yrittäneet kavuta isänne suuren polkupyörän kyytiin. Olen kutistunut pienuudessani entisestään ja polkupyörä ei olekaan isosiskoni vaan isäni. Intoni kaikkeen romahtaa ja lopuksi poika kysyy, miksen käytäkkään omaa pyörääni, jolla ajoin aikaisemminkin. Ongelma on ratkaistu ja voin palata takaisin realistisempaan valvemaailmaani.

Olisikohan mahdollista, että uneni viestii minun tekevän asioista liian monimutkaisia itselleni? Kaipaan tuota poikaa neuvonantajakseni jokapäiväiseen elämääni. Mistä mahtaisi löytyä..