On ymmärrettävää, että unet ovat sekoitelma omia ajatuksia, päivän tapahtumia ja käytyjä keskusteluja, mutta minkä vuoksi uneni muotoutuvat aina tähän samaiseen muotoon. Sellaisiksi, joissa on läsnä kauhu ja draama paradoksaalisten tapahtumaketjujen kautta.

Olin töissä hotellin vastaanotossa. Hotellivastaava valitteli omaa oloaan ja pyysi minua soittamaan yhdelle harjoittelijoista, joka oli jäänyt niskasäryn vuoksi pois töistä. Kaupungissa oli käynnissä suuri jalkapalloturnaus, jonka vuoksi hotelli täyttyi täyttymistään kohti viikonlopun suurinta ottelua. Aluksi en ymmärtänyt, mitä minun haluttiin tekevän, kun puhelin lyötiin korvalleni. Jonkun vastatessa kolmannella tuuttauksella jäädyin. "Hei ! Pieni hetki." Yritin saada ohjeita, mutta turhaan. Puhelu oli katkaistu ennen kuin ymmärsin, että minun piti kutsua harjoittelija viikonlopuksi töihin hienovaraisesti. Seuraavalla soitolla sain asian sanotuksi riittävän vakuuttavasti, jotta kieltäytymisen mahdollisuutta ei jäänyt. Samanaikaisesti näin kävelykadulla tummaan pitkään takkiin pukeutuneen miehen.
 

Miehen katse tarkkaili minua ja muutamalla askeleella hän oli riittävän lähellä nähdäkseni minuun kohdistetun käsiaseen. Hidastetusti näen tiputtavani puhelimen korvaltani ja lankeavani maahan. Kuulen luodin putoavan seinästä vierelleni. Säikähdän, mutta muuten koen olevani kunnossa. Minua yritettiin ampua, ajattelen. Millä ja miksi-kysymysten tulva täyttää adrenaliinin vilkastuttaman mieleni. Kuullessani lähestyviä askeleita pelko minussa saa kehoni halvaantumaan. Lopetan hengittämisen enkä liiku, jotta olemukseni muistuttaisi mahdollisimman paljon kuollutta. Mies koskettaa kasvojani ja tutkailee hengitystäni. Kokeilemalla pulssia hän tietää minun olevan yhä hengissä. Yritän potkaista miestä kasvoihin, mutta turhaan. Olen liian heikko säilyttämään henkeni ja määrätietoiset kädet kasvoillani varmistavat sen. Olemme aseen kanssa tasoissa 1-1. Häviän silti.

Haukon happea runsaasti ja ravistan raajat hereille. Viimeinen pakokeinoni on käytetty - olen hereillä.