Yön aikana on taas tapahtunut paljon. Tällä kertaa tiedän alusta asti kaiken tapahtuvan olevan unta ja uni eteee jouhevasti juonenkäänteestä toiseen. Tiedättehän. Elokuvaunia.

Pakenemme ystäväni kanssa jotain. Ainoa, minkä tiedän on se että kiinni ei saa jäädä. Onni on meidän puolellamme, sillä vaara jää meistä jälkeen. Pysähdymme vanhan teollisuusalueen pimeimpään kulmaan. Kiihtynyt hengityksemme rikkoo vallitsevaa hiljaisuutta yhä uudelleen ja uudelleen. Pako ei ole vielä ohi, vaikka saammekin hengähtää hetken.

Minun täytyy jatkaa matkaani yksin, sillä ystävättäreni täytyy lähteä kauppaan. Toivon hänelle kaikkea parasta, sillä en tahdo hänen satuttavan itseään. Minä jatkan matkaani kohti leirintäaluetta. Siellä 5-12 vuotiaat lapset käyvät nukkumaan vierivieressä paljaan taivaan alle. Tekeydyn isoseksi muiden leiriläisten joukkoon. Useimmat lapsista saavat hyvänyöntoivotuksensa oikealla nimellä. Arpaonni on minun puolellani. Olen tuskin ehtinyt ummistaa silmiäni, kun sisintä riipivä matala kellon sointi alkaa. Joku on antanut merkin, jonka vuoksi ympärilläni olevat ihmiset alkavat nousta ja valmistautua tulevaan.

Säntäämme kanootteihin. Kelloa soittanut poika tulee parikseni melomaan. Kuljemme välillä koskea, välillä taas vanhaa viemärikanavaa pitkin eteenpäin. Kuljettuamme eteenpäin minuutteja tai tunteja löydämme viemäriverkostosta risteyksen, jossa pystyy säätelemään veden virtausta. Heille tämä on huvitus, mutta minua pelottaa. Isäni ilmestyy yhtäkkiä mukaamme ja hän rohkaisee minua kokeilemaan. Ja minä kokeilen. Valmistaudun menemällä kanootilla pian avattavan seinämän eteen. Seinämän takaa alkaa tulvia vettä heti minulle annetun merkin jälkeen. Sen sijaan, että virtaus veisi minut mukanaan, alan pyöriä oman keskiakselini ympäri. Kerran, toisen ja kolmannenkin kerran.. niin kauan kunnes joku vetää minut pois ryöppyävän veden alta ja toppuuttelee minua." Hyvä aika lopettaa, jos et halua hukkua " Lapsista nuorimmatkin hulluttelevat vesiryöpyn kanssa ja minua hirvittää.

Minua jahdataan taas. Jätän nuorisojoukon ja lähden kulkemaan pitkin viemäriverkostoa jalkaisin. Märkä muuttuu kuivaksi ja valo hämärtyy. Pysähdyn. Pysähdyn odottamaan. Näen keskellä viemäriaukeaa suuren laatikon, joka muistuttaa hissiä. En näe hissiin, mutta tiedän siellä olevan miehen, joka nujakoi vartijoitaan tajuttomaksi. Mies astuu ulos hissitä ja minä syleilen häntä avosylin. En tunnista kasvoja, jotka kuuluvat suurikokoiselle hymyilevälle miehelle, jonka tummassa puvussa ei ole ainuttakaan tappelun jälkeä. Silti tunnen vahvaa vetoa häneen ja  hänen olevan minulle tärkeä. Minä olen jo joku toinen, enkä tunnista enää omiakaan kasvojani. Minun tilalleni tullut nainen antaa miehelleen valittavaksi kellon useista kymmenistä nahkaremmeistä, joita hänellä on mukanaan ollut. Kyynelehtivä mies ei voi uskoa, että hänen tulee valita näistä nyt jokin, jolla heidän sitoumuksensa toisiinsa saa seuraavan tasonsa. Lopulta mustaruskea nahkaremmin samaa väriyhdistelmää noudattavine kelloineen löytyy miehen ranteesta ja heidän lopunelämää kestävä onnensa on sinetöity. Heitä ympäröi pian ihmisjoukot ja kauempaa lähestyvät muumihahmot. Alamaailman gettossa on onni kukkuloillaan. Enää tällä hetkellä kukaan ei pakene.

Uni päättyy ja minä herään virkeänä. Tarina on saanut sen hetkisen päätöksensä, eikä minua häiritse enää mikään. Juuri mikään.. Mistä nuo muumit tuli ?!