Iskelmäyhtye Mamba saa luvan käydä vihdoin talviunilleen, sillä kesä on todellakin mennyt ja kirpakka syksy on valloittanut vaatekaapit, ostoskeskukset ja mielet. Kuitenkin syysaurinko lämmitti varovaisesti eilistä päivää kesää muistellen. Tämän auringonpaisteen vuoksi oli siis lähdettävä vuoden viimeiselle moottoripyörälenkille.

Vauhdikas liike, mäet ja kurvit jättivät kuitenkin jälkensä tasapainojärjestelmääni. Silmät sulkiessa sitä tuntui vaappuvansa, pyörivänsä ja kaatuavansa alvariinsa. Kamalaa. Sitä säpsähteli hereille sydän tykyttäen useita kertoja luullen asfaltin olevan (sänkyä) huomattavasti kovempaa.

Ehkä on parempi valvoa (kunnes nukahdin näkemään unia Suomen postitusjärjestelmästä).
Vieläkään ei mitään järkeä näissä. Nyt väsyttää.

PS. Käytiin muuten Tammelassa Keppanakellarissa. Kävi pari muutakin: ruokajono oli 1-1,5 tuntia. Ruoan syömiseen käytettyä aika oli noin 7 minuuttia. Silti voin vain todeta, että paikkana käymisen arvoinen.

http://www.keppana.com/

Ai mitä seesteisemmän päivän vietän sitä sekavammat unet saan koettavaksi. Ei reilua yhtään.
Kun heräsin, päässäni soi vain "tonttu-ukot hypikkää, nyt on riemu raikkahin aika". Alitajunta vähän armoa, nyt on vasta SYYSKUU!

Erinäiset sekavat tapahtumat vuorottelevat ilman, että niistä saa otetta. Kuitenkin, kun tempo rauhoittuu seurattavaksi ja ymmärrettävään muotoon on lopputulos tämä:

Olen ulkomailla ystävien, uusien ja vanhojen opiskelutovereiden sekä ventovieraiden ihmisten kanssa lämpimässä. Tunnelma on rento ja juhlintaa täynnä. Useimmat nostattavat tunnelmaa entisestään nostalgisilla lauluilla ja komitragedisilla kertomuksilla omasta elämästään. Viihdyttävät kanssaolijoita. Kädessämme on siniristilipulla varustettu ranneke, jotta meidän tunnistetaan olevan Suomesta tulevia lomailijoita. Rannalla olevilla ihmisillä on samanlaiset. Tunnista rannekelippujen väreistä Norjan, Ruotsin ja Tanskan värit. Käymme keskustelua Norjalaisten lomailijoiden kanssa. He ovat tulleet nauttimaan auringosta ennen talven kaamosta, samoin kuin mekin, ladatakseen akkuja. Suuri joukkomme kuitenkin kutistuu hiljalleen, sillä kotiinlähdön aika saavuttaa meistä jokaisen vuorollaan.

Saapuessamme Suomeen nimenhuudossa selviää, että puuttuvia matkalaisia on ainakin kaksi. Heidän olisi pitänyt olla kanssamme samalla lennolla ja kovaa vauhtia kotiutumassa. Matkan järjestäjät alkavat soitella erinäisiin lähetystöihin ja järjestöihin, mutta kadoksissa olevia matkaajia ei kuitenkaan saada tavoitetuksi. Osa meistä hyväksyy, että heitä ei ehkä milloinkaan enää tavoiteta. Se osa joukosta, joka uskoo sankareiden paluuseen järjestävät omat etsintänsä, joillaisia julkinen taho ei voi tai tahdo suorittaa.

Aika kuluu ja pian epävirallisten etsintöjen tuloksena kadonneet tavoitetaan australialaisen rikollisliigan kautta. Nimike kadonnut vaihtuu nimikkeeksi panttivanki. Järjestö pitää heitä itsellään eri yksiköissä. Se missä yksikössä he milloinkin sijaitseva on vain arvuuttelua. Tässä kohtaa kuuntelen paljon puheita ja tunnen ahdistusta heidän tilastaan samanaikaisesti kun näen australian kartan, jossa kadonneiden olinpaikan kertovat liput vaihtelevat sijaintijaan.

En pidä tällaisesta kaaoksesta selkeästi, kun ilman sen kummempia selityksiä pääsen juhlistamaan voittoamme panttivankikriisissä. Panttivangit on saatu kotiin ja eheytettyä juhlintakuntoon. Juhlien tunnelma on sekava ja osallistujamäärä on valtava. Ohjelmassa on joululauluja ja perinteistansseja alkoholin vilkastuttamalla tahdilla ja tasapainolla. Juhlijoiden käytöstavat ovat mitättömät, lasagne on syöty loppuun ennen viimeisten jonottajien vuoroa. (Tilalle sai muuten jauheliga-juusto-nachosipisilasagnettea.) Juhlien sokeripitoinen jälkiruoka on huumaavan hyvää ja sen koristenompparellit sinisiä. Hiljalleen unen toiminta vaihtuu vaiheeseen herääminen ja ne joululaulut kaikuu kammottavasti päässäni - mutta mitäs pienistä, pääasia että jollain on hauskaa! 

Tämä kidnappaus-draama on seurausta Liza Marklundin viimeisimmästä lukemastani teoksesta Panttivanki ja matka selkeästi voittamastani ja nauttimastani Turisti-reissusta, mutta mistä tää pikkujoulumainen juhlinta tuli. Nii-i. Just.

Pakko se on vain sanoa, että kesä meni jälleen hurjaa vauhtia ja on kääntymässä raikkaasti syksyksi. Ihanaa!

Kesä oli erilainen ja täynnä muutoksia. Nyt niihin kaikkiin muutoksiin tulisi vain minunkin sopeutua. Se vain vie kamalasti aikaa ja voimia tällaiselta mukavuudenhaluiselta 'kotikolo-ihmiseltä'. Täytyy yrittää pitää itsensä liikkeessä ja avoimin mielin, jotta ajatuskoloset eivät pääse epätietoisuudessaan täyttymään kykenemättömyydellä.

Joka tapauksessa, nyt kun lomat on lusittu ja täysin uudenlainen lukukausi alkanut, on hyvä palata vanhaan tapaan jakaa unet teidän kanssanne.

Kesäinen päivä on lämmin ja moniääninen. Naurua, puhetta ja askellusta täynnä oleva katukuva selkeytyy ihmisvilinäksi. Kauempaa voin kuulla ratojen, jonottamisen ja moottorien äänet. Olen huvipuistossa, kuten ihmispaljous ja äänet ovat antaneet minun olettaa. Seuraani olen saanut isosiskoni ja hänen pienen suloisen tyttären. Tungoksesta huolimatta olemme päättäneet jonottaa vuoristorataan, jossa vuorottelee loivat ylämäet ja jyrkät alamäet.

Olemme innoissamme.

Kuulostaa melko normaalilta vai mitä? Seuraavasta voimme taas todeta tarinan epärealistisuuden ja päätellä tämän kaiken olevan unta. 

Toisin kuin normaalisti, tässä vuoristoradassa ei ole turvakaiteita, -istuimia tai -vöitä. Vain ja ainoastaan pyörän ketjuja muistuttava valkoinen kisko, jossa liikkuu kädensijana toimivat tapit. Jokainen meistä asetetaan omille kädensijoillemme ja valmistaudumme lähtöön ottamalla tukevan otteen telineestä. Harmikseni kiinni pitäminen ei ole lainkaan niin helppoa kuin olisi kuvitellut.

Yritän kiristää otettani matkassa kaikin voimin, mutta tunnen lihasteni antavan kivun myötä periksi, jolloin ote löystyy. Pelkään tipahtavani kesken syöksyn ja paiskautuvani liian korkealta kovalle asfaltille. Selviän kuitenkin pahimmasya pudotuksesta ja saan pidettyä niukin naukin kiinni kädensijoista vuoristoradan loppuun asti.

Mitä ilmeisemmin siskoni on selvinnyt vuoristoradasta, sillä saapuessani perille hän odottaa minua pelon sekavin tuntein vuoristoradan alla. Hetkeä myöhemmin jaan hänen kauhunsa. Pieni tytär roikkuu vuoristoradan yllä ymmärtämättä putoamisvaaraa. Onneksemme hän pitää kiinni yhä alaspäin tullessaan eikä putoa kovinkaan paljoa tarkoitettua aikaisemmnin. Isosiskoni saa napattua lapsen kiinni - tai niin ainakin herätessäni toivon.

Näin se vain lihaskipu saa selityksen unessakin. Viikonlopun urheilusuorituksesta johtuen käsivarteni ja selkäni lihakset ovat isoja kipeitä kiviä liikkeessäni. Tämän vuoksi roikkumisesta aiheutunut kipu tuntui niin todellisena. Aamujunassa matkustaessani uuteen tuntemattomaan mietin myös millä selittäisin roikkumisen. Onko kyse siitä, että pelkään tulevien suoritusteni olevan vain roikkumista mukana - ikään kuin unen vuoristoradassa?

Let's find it out. TN

Eilen illalla vielä naureskeltiin, että näen unta olevani raskaana. Ei mitään sellaista.

Sen sijaan kaksikymmentä minuuttia yli neljän herättelen itseäni kyetäkseni liikkumaan. Todella jouduin keskittymään siihen, että herätän omaa nukkuvaa ruumistani.

Se oli sitä halvaannuttavaa unta eli käsittääkseni sellainen tila, jossa ihminen on vähintään osittain tietoinen itsestään ja ympäristöstään, mutta jolloin keho on "halvaantuneessa" tilassa lukuunottamatta näköastia eli hallittavaa katsetta ja kykyä hengittää, kunnes varsinainen herääminen tapahtuu. Viime kerrasta onkin kulunut jo lähes vuosi. Hyi kamalaa. Kamalinta unihalvauksessa on ne hyökkäykset, joita koetaan kun aivot lähettävät ruumiille ns. herättäviä käskyjä. Aivot pyrkii säikäyttämään kehon hereille. Samasta syystä liian nopeasti nukahtanut ihminen näkee säpsäyttävän unen (esimerkiksi putoamis- tai kaatumisunen), jolloin ruumis virkeytyy.

Säikähdyksestä selvittyäni jatkoin uniani melko pian ja tämän päivän ohjelma sai vuokralaiseni, alitajunnan ja mielikuvituksen, järjestämään varsinaisia partyja taas. 

Herätyskelloni soi, mutta luovun suihkusta jatkaakseni unia vielä hetken. Painan torkkua. Lopulta herään kuitenkin kauhun tunteeseen, sillä olen kahden oppitunnin verran myöhässä töistä. Näin ei ole ennen käynyt, enkä tiedä kuinka poissaolooni suhtaudutaan. Olen saanut useita puheluita ja muutamia viestejä, jotka viestivät että poissaoloni on huomattu.

Soitan henkilöstöpäälikölle selittääkseni myöhästymistäni ja pahoitellakseni tapahtunutta. Jotta tilanne ei enää pahenisi. Hetkeä ennen kuin minulle vastataan, uneni alkaa jakautua.

Ratkaisu 1. Kerron rehellisesti olevani myöhässä, koska nukuin pommiin ja vastaanotto on ymmärtäväinen - "näitä sattuu, tule seuraaville oppitunneille heti kun pääset". 

Ratkaisu 2. Kerron olevani nukkunut pommiin. Reaktio on negatiivinen. Saan raivopuuskaisen vastauksen, että minua ei töihin enää kaivata.

Ratkaisu 3. Selitän myöhästymisen johtuneen onnettomuudesta. En mene töihin lainkaan

Ratkaisu 4. Suljen puhelimen ja vastaan seuraavaan soittoon. Selitän, että en tiennyt minulla olevan vuoroa tänään. Minua uskotaan, että informaatio ei ollut tullut perille.

Unia taisi olla vielä lisääkin. Jokainen erilainen ratkaisu ongelmaan, joka pysyi samana. Se, että olin nukkunut pommiin ja myöhästynyt - reilusti.

Muutamia kymmeniä minuuutteja ennen varsinaisen herätykseni soimista olen hereillä enkä uskalla enää käydä nukkumaan, varmistaakseni että en varmasti myöhästy. Olen kiitollinen, että se ei ollut totta. Vieläkään.

Kevään (ja lukuvuoden) lähestyessä loppuaan tulee armotta vastaan useita koulutehtävien deadlineja, tenttipäivämääriä ja koulukirjojen myöhästymisilmoituksia. Hiljalleen alkaa näyttää siltä, että takana on enemmän ajoissa tehtyjä tehtäviä, kuin jo myöhästyneitä ja tekemättömiä.
 
Kursseista ansaittuja opintopisteitä odotellessa alitajunta antoi oman vastineensa näille suoritettaville koulutehtäville. Ne saivat minut unelmoimaan hieman erilaisesta koulunkäynnistä.. vai pitäisikö puhua painajaisviitteisestä uneksimisesta.

Luokkahuone sijaitsee lasitetussa huoneessa, kuin terassi jota ympäröi kokoseinämän parvekelasi. Lasien läpi taittuva aurinko valaisee niin, että pöytien päällä olevien valojen kajo on vain heikosti kellertävä ja haalea heijastus pöydän maitolasia vasten.

Huoneessa kanssani ovat tyttö ja poika, jotka ovat luokkatovereitani, mutta myös vakaa pari keskenään. Seurustelu ei näy heidän välillään selkeästi, mutta heidän välilleen ei synny yli puolen metrin rakoa, vaan heidän liikehdintänsä - jopa heidän hengityksensä - on yhteinäistä. Mitä lähempänä he ovat toisiaan, sitä iloisempi, mutta rajoittunut, hymy nousee heidän kasvoillensa.

Opiskelutehtävänämme on valmistaa muuntautuva koirageeni, josta voimme tutkia kehitystä. Halutessaan opiskelija sai muokata geeniä niin, että solumuunnoksesta huolimatta, voidaan solukertymän antaa jakautua ja kasvaa eläväksi koiranpennuksi asti. Tämä on onnellinen uutinen, tosin vain niille jotka ovat suunnitelleet ns. perheenlisäystä kuten opiskelijaystäväpariskuntani. Heidän tekemistään solumuunnoksista kasvoi kolme pientä, mutta alastonta haukkuvauvaa, joiden ulina sai iloisen hymyn lisäksi aikaan myös suojelevat silmät. Sellaiset silmät, joiden katse ei herpaannu hetkeksikään vaan aina jossain nurkassa on tilaa myös noiden pentujen seuraamiselle.

Minun tarkoituksenani oli viedä muunnettujen solujen kehitys pitkälle, mutta tuhota ne ennen syntymistä. Liiallinen uteliaisuuteni ja pitkittynyt opiskeluaikani kostautui. Raportistani tuli täydellinen ja kattava, mutta oli liian myöhäistä tuhota kehittynyttä pentua. Pentu oli muuntautunut kasvamaan nopeasti. Huomattavasti odotettua nopeammin. Tämän vuoksi sekunneissa syntymästä pennun vaaleanpunaiselle iholle alkoi kertyä ruskeaa kiiltävää karvaa ja sen lihakset kehittyä. Samanaikaisesti sen silmät avautuivat ja katse tarkentunut.

Yritin päästä pennusta eroon, mutta leimautuminen oli ehtinyt jo tapahtua. Hajuni ja ulkonäköni, jopa äänensävyni houkutteli sitä kohti minua. Pieni pennunrääpäle kiipesi hartioillani ja käsivarsillani, vaikka yritin pyristellä sitä irti minusta. En tahtonut sitä. Paniikki siitä, että en voisi antaa syntynyttä pentua pois kasvoi..

..kunnes heräsin miettimään, että oliko unessani taaskaan mitään järkeä.