Kevään (ja lukuvuoden) lähestyessä loppuaan tulee armotta vastaan useita koulutehtävien deadlineja, tenttipäivämääriä ja koulukirjojen myöhästymisilmoituksia. Hiljalleen alkaa näyttää siltä, että takana on enemmän ajoissa tehtyjä tehtäviä, kuin jo myöhästyneitä ja tekemättömiä.
 
Kursseista ansaittuja opintopisteitä odotellessa alitajunta antoi oman vastineensa näille suoritettaville koulutehtäville. Ne saivat minut unelmoimaan hieman erilaisesta koulunkäynnistä.. vai pitäisikö puhua painajaisviitteisestä uneksimisesta.

Luokkahuone sijaitsee lasitetussa huoneessa, kuin terassi jota ympäröi kokoseinämän parvekelasi. Lasien läpi taittuva aurinko valaisee niin, että pöytien päällä olevien valojen kajo on vain heikosti kellertävä ja haalea heijastus pöydän maitolasia vasten.

Huoneessa kanssani ovat tyttö ja poika, jotka ovat luokkatovereitani, mutta myös vakaa pari keskenään. Seurustelu ei näy heidän välillään selkeästi, mutta heidän välilleen ei synny yli puolen metrin rakoa, vaan heidän liikehdintänsä - jopa heidän hengityksensä - on yhteinäistä. Mitä lähempänä he ovat toisiaan, sitä iloisempi, mutta rajoittunut, hymy nousee heidän kasvoillensa.

Opiskelutehtävänämme on valmistaa muuntautuva koirageeni, josta voimme tutkia kehitystä. Halutessaan opiskelija sai muokata geeniä niin, että solumuunnoksesta huolimatta, voidaan solukertymän antaa jakautua ja kasvaa eläväksi koiranpennuksi asti. Tämä on onnellinen uutinen, tosin vain niille jotka ovat suunnitelleet ns. perheenlisäystä kuten opiskelijaystäväpariskuntani. Heidän tekemistään solumuunnoksista kasvoi kolme pientä, mutta alastonta haukkuvauvaa, joiden ulina sai iloisen hymyn lisäksi aikaan myös suojelevat silmät. Sellaiset silmät, joiden katse ei herpaannu hetkeksikään vaan aina jossain nurkassa on tilaa myös noiden pentujen seuraamiselle.

Minun tarkoituksenani oli viedä muunnettujen solujen kehitys pitkälle, mutta tuhota ne ennen syntymistä. Liiallinen uteliaisuuteni ja pitkittynyt opiskeluaikani kostautui. Raportistani tuli täydellinen ja kattava, mutta oli liian myöhäistä tuhota kehittynyttä pentua. Pentu oli muuntautunut kasvamaan nopeasti. Huomattavasti odotettua nopeammin. Tämän vuoksi sekunneissa syntymästä pennun vaaleanpunaiselle iholle alkoi kertyä ruskeaa kiiltävää karvaa ja sen lihakset kehittyä. Samanaikaisesti sen silmät avautuivat ja katse tarkentunut.

Yritin päästä pennusta eroon, mutta leimautuminen oli ehtinyt jo tapahtua. Hajuni ja ulkonäköni, jopa äänensävyni houkutteli sitä kohti minua. Pieni pennunrääpäle kiipesi hartioillani ja käsivarsillani, vaikka yritin pyristellä sitä irti minusta. En tahtonut sitä. Paniikki siitä, että en voisi antaa syntynyttä pentua pois kasvoi..

..kunnes heräsin miettimään, että oliko unessani taaskaan mitään järkeä.

Se oli kummallista. En osaa suhtautua näihin tunteisiin, sillä yritän yhä uskotella itselleni kiertäväni tällaisen kaukaa ja välttelevän sitä viimeiseen saakka. 

Hän on kaunis ja pieni. Hän on pieni jopa minun vierelläni. Vaaleanpunainen nauha kulkeutuu valkoisen kaavun keskiosasta sängyn päätyyn saakka. Silkki kiiltää vasten keväistä aurinkoa, joka valaiseen huonetta, jossa me pötköttelemme vieri vieressä.

Olen onnellinen siitä, että tuo pieni ihminen tarvitsee minua - ja mikä yllättävä, minä häntä. Voisin maata näin vaikka kuinka ja kauan. Vain katsella häntä. Oveen koputetaan. On tullut aika antaa lapselle nimi. Nostan hänet syliini ja hymyni ei helly hänen osoittaessaan mieltä herättämisestä. Vain hymyilen.

Voi luoja, hyvää huomenta ja takaisin normaaleihin tuntemuksiin. Hautaan tämän ajatuksen seuraavaksi viideksi vuodeksi ennen kuin edes harkitsen asiaa. Hirveän onnellinen uni - painajaiseksi.

On kamalan kuuma ja ihoni tuntuu nihkeältä. En heti ymmärrä, missä olen. Yritän saada näköni tarkentumaan räjähtelyn ja savun keskellä. Ihmisäänet huutavat tuskaa eikä päätöksien tekeminen luonnistu  tavalliseen tapaan.

Räjähtely ja savu, rikkoutuva määperä ja kuumuus. Tuskaiset huudot ja veri. Mieleni tekee perääntyä - mutta minne perääntyisin - kun ymmärrän olevani keskellä sotaa. Minun tehtävänäni on löytää sotilaiden joukosta kaatuneet ja loukkaantuneet. Kenellä on mahdollisuus jäädä eloon ja kuka saa jäädä kuolemaan heikon ennusteen johdosta.

On sydäntä särkevää valita kenen kypärään piirtyy p, pelastaminen ja kenelle kirjoitan kuoleman, k. Jokainen verinen kasvo, jonka käyn läpi, syyttää minua.

.

WHUUUH. Viiden tunnin yöunet ja olen hereillä, vaikka kuinka pyörisin ja leikkisin nukkuvaa.


Pienen tunnelmallisen pubin baaritarjoilija uhkaa. Sanoo syöneensä jaffakeksini. Mikä suru. Olisin tarvinnut yhden. Kauempaa minua kohti katsoo tutut kasvot. Teini-iän ystävä, saman näköisenä kuin silloinkin, tuijottaa minua. Hiljalleen hänen kasvonsa kääntyvät hymyyn ja hän lähestyy minua reiluin askelin.

Mitä kuuluu, hän kysyy minun pyyhkiessä hikeä ja likaa kasvoiltani. Hauska nähdä häntä, mutta en saa sanottua kuin että näytän kamalalta. "Vietin viime yön putkassa" - sen jälkeen käyn pesemässä kasvoni ja kerron koko tarinan.


Läheisiin ystäviini kuuluu sellainen parivaljakko, jonka kanssa ei voi joutua muualle kuin ongelmiin. Näiden samaisten sankareiden kanssa olin liikenteessä ja yhden tähden jallupullo kiersi poikien kourasta toiseen. Ajan ja nesteen hupenemisen myötä kaikki muuttui heidän silmissään hauskaksi, elämä leikiksi, rajat turhiksi ja laki olemattomaksi. Niin väkevää humalatilaa tulisi hoitaa kotona, suljettujen ovien takana, mutta pojat vaativat mennä käymään rakennuksessa, joka on ympäröity verkolla. Pitäisi oppia, että se ei tiedä koskaan hyvää.

Ei aikaakaan, kun liikehdintämme huomataan ja virkavalta yllättää meidät pihaltaan. Seurani tahtovat ärsyttää - he suorastaan janoavat sitä. ÄLÄ ÄRSYTÄ POLIISIA. Etenkään helposti ärtyvää ja vaikutusvaltaista sellaista. He tekivät niin ja lopulta me kaikki olimme selvittelemässä aulassa, keitä olemme ja miksi viihdyimme pihalla. Jallun huurtama kaksikko eivät lopettanee mölyämistään, välittänyt heidän ja virkailijan välissä olevasta pleksi-seinästä, vaan astelivat henkilökunnan alueelle. Siitä seurauksena pääsimme samaan riiviin isompien rikollisten kanssa.

Jouduimme istumaan lattialla muiden kanssa. Kätemme oli teljette pään yläpuolelle ja jalat kiinni toisiinsa. Hengitettävä ilma oli tunkkaista ja kuumaa. Laskuhumalan rauhoittamat pojat otettiin samaan aikaan kanssani uusinta kuulusteiluihin. Meidän tuli kertoa keitä olemme ja miksi olimme heidän pihallaan ilman lupaa. Viimeisillä voimillaankin toinen pojista pelleili asialla yhä. Onneksi minä ja toinen pojista saimme kerrottua tapahtumien todellisen kulun ja pääsimme astelemaan pois pitkän valvotun yön jälkeen. Ylittäessämme suojatietä tapahtui kolari. Pojat päättivät aloittaa alusta ja menimme tuohon pubiin, jossa jaffakeksit oli syöty ja tunnelma tiivis.

Ihanan raukea lauantai-ilta. Lämpö, hyvä ruoka ja  turvallinen olo saa minut väsyneeksi ja lopulta nukahdan sohvalle. Kuulen kaukaisesti huoneessa tv-ohjelman äänet, mutta silti en pystynyt vastustamaan muutaman minuutin pituisia torkkuja. Mieleni valtaa elämys. Uni.

Uni, jossa kävelen talvisessa lumimaisemaissa. Kaikkialla on valkoista muistuttamassa ulkoilman kylmyydestä, mutta minulla on silti lämmin. Kävelen vain eteenpäin, kunnes jokin tarttuu minua jalasta ja putoan kohti lumihankea. Säikähdän. Säpsähdän hereille.

- Nukuiksä ?   

Kivat pikku iltapäikkärit ja putous lumihankeen. Ihan vain, koska sohvan kanssani jakanut siirsi jalkaani tai piti siitä kiinni hetken.

Olen torkkunut. Ihanaa. Unta.

 23:05 vasta. Aikaa nukkua on vaikka kuinka. Tai niin luulen. Kunnes..

Kaikki menee pieleen. Asiat eivät onnistu. Hakeudun muualle ja päädynkin junaan kohti Helsinkiä. Juna ei toimi kunnolla. Sen seinät ovat kuin kasaan työnnettävää haitariovea. Entinen luokkatoverini kuitenkin opastaa minua, kuinka tässä oudossa junassa tulee käyttäytyä. Juna lähtee takaisin alkupisteeseen ja unen alku toistuu. Lähden toistamiseen kohti Helsinkiä.

Voiko unessa kokea Deja vùn? 

Helsingin sijaan löydän itseni kävelemässä kohti saarta. Vierelläni seuraa minua opastanut opiskelijaystäväni. Olen jännittynyt, mutta en käänny takaisin vihjauksista huolimatta. Taivas on synkkä harmaa ja tihkuu kosteutta. Silta saarelle on pitkä, puinen ja heikon näköinen. Vesi lyö sen reunoja ja lautojen väleissä kasvaa levä. Lähestyessämme saarta törmäämme tyttöön, joka epäuskoisena huutaa vapautumistaan. "Olenko minä todella vapaa? Voinko mennä?" Mies, joka tuntuu käyttäytyvän kuin omistaisi tytön, nyökkää hänen huudolleen. Tyttö juoksee taakseen katsomatta pois. Hän pitelee kaulaansa ja näen siinä hankauksen aiheuttamat tuoreet arvet. 

Olen valinnut au pair-kauhden tuolla synkällä saarella yhdessä ystäväni kanssa. Hän uskoo kahleiden rajottavuuteen, eikä hänen liikkumisensa onnistu. Minä pystyn käymään rajojen ulkopuolella ja tekemään asioita, joihin minulla ei ole lupaa. Tosin tunnen kahleen ympärilläni silloin, kun muistan sen olemassaolon. 

Olen käymässä nukkumaan. Ulkoilma on hyytävä, mutta muuten oloni on hyvä. Huomaan nukkuvani laivan ulkokannella. Saan vierustoveriltani selityksen, että hytissämme ei ollut mahdollisuutta nukkumiselle. Tutkiessani hyttiä huomaan, että kääntyvien seinien takaa paljastuu sängyt. Unet ulkosalla ovat olleet täysin turhia.

03:57

Aikaa nukkua on yhä. Huh.

Yö on tarkoitettu lepäämiseen. Kuitenkin, jälleen kerran saan nautiskella työnteosta ja hulluudesta. Melkoinen yhdistelmä. Kämppikset alitajunta ja mielikuvitus repivät yöriennoillaan meikäläisen selkärankaa selkeästi heikompaan kastiin siirtämällä minut työpaikaltani psyykkiselle osastolle, jossa seinät ovat pehmeät ja murrettu valkoinen rahoittaa ajatuksia.

Tavallisessa luokkahuoneessa ilma on raskas ja tunnelma apaattinen. Normaalista poiketen annan itse ohjeita nuorille opiskelijoille sekä vahdin heidän käyttäytymistään. Oppilaiden tehdessä annettuja tehtäviä minä katselen vanhan rakennuksen ikkunasta ulos. Seuraan pihalla liikkuvia ihmisiä, joista osa kiiruhtaa iltavuoroon ja osa taas palaa kotiin päivän opiskeluistaan. Ulkona on talvi ja lumen valkoisuus toistuu myös sisäpuolella: ikkunan karmeissa, huoneen seinissä, jopa oppilaiden pulpeteissa ja asusteissa. 

Tapahtuu jokin rike, jonka vuoksi menetän hermoni. Väitellessäni oppilaan kanssa, minun kantani kumotaan monesta suunnasta ja alan miettiä, olisinko sittenkin väärässä. Minäkö sen rikkeen olinkin saanut aikaan?

Palaan ikkunalle, mutta sen näkymät ovat muuttuneet. Sen sijaan, että näkisin siirtymää tekeviä ihmisiä, näen tuplalaseista oman heijastukseni. Kun viimeinkin saan katseeni keskitettyä kuvajaisesta kauemmas, huomaan katsovani huonetta, jonka kalustus on niukka. Huoneen vaatimattomuus saa minut hermostumaan ja alan hakata lasia. Se ei kuitenkaan säry vaan kaikuu kuin muovipleksi. Voimani hiipuvat ja kykyni liikkua vähenee. Alan miettimään tapahtuneita. Kuinka olen päätynyt tänne? Miksi väittely rikkeestä loppui näin? Vähitellen minulle paljastuu todellinen luonteeni. Se, että omalla toiminnallani olen vaarantanut muita ja aiheuttanut haittaa monelle. Kauhua lisää ymmärrys paidasta, jonka hihat ovat sidottu selkäni taakse. Liikkumistani on rajoitettu. Psykiatrinen sairaala. 

Ympärilleni kietoutunut peitto ei saa painajaisesta heräämistä lainkaan onnellisemmaksi vaan liikkumisen rajoittuminen jatkaa kauhua vielä hivenen pidemmälle. Menee sekunteja ennen kuin ymmärrän palata takaisin makuuasentoon jatkamaan uniani. 
 
Myöhemmin päivällä mieleeni on tullut pätkiä elokuvista, joissa on samoja piirteitä. Mitä teille tulee mieleen?

On kurjaa, kun aamuisin ei ole aikaa kirjoittaa unia. Myöhemmin tänään koitan kuitenkin saada tämän yön unesta uuden blogikirjoituksen. Vihdoinkin!

Kuitenkin juonipaljastuksena voin kertoa, että tavallisesta työskentelijästä tulee hyvin äkkiä se valkopaitainen.. jos vain omaa oikeat elementit. 

 Mistä näitä unia oikein tulee?

Uneksinko todella synnyttämisestä viime yönä, ja vielä kahdesti. Ensimmäisellä kerralla synnytin kaikkine kauhuineen pingviinejä, toisella hirviölapsia. En osaa sanoa, kumpi  Olisimmeko kaikki yhtä mieltä siitä, että nyt saa taas olla jo huolissaan omasta ajatuksenkulustaan. Vähemmän luontodokumentteja ja rikoskirjallisuutta minun mielelleni!

Oloni on tukala ja kurja. Minun on kuuma ja jalkojani särkee. Olen tuntemattomien ihmisten kanssa minulle vieraalla rantasaunalla viettämässä aikaa kesäisenä iltana. Selviän illan hymyillen loppuun, kunnes vatsani turpoaa tunnistamattomaksi. On aika synnyttää. Lähetän jonkun hakemaan apua, mutta avun palatessa olen jo synnyttänyt kaksi pienoista pingviiniä.  Hämmennys ja häpeä aloittavat illan uudestaan. Ilta vietetään alusta, kunnes on aika synnyttää. Tällä kertaa ei ole ketään, joka hakisi minulle apua vaan synnytän sujuvasti pienet lapset itsekseni, omissa oloissani. Tila on hämärä. Jotain saunan ja olohuoneen väliltä. Lasten liikkeet ovat nopeita ja katse tumma. He ovat punaisia, kuin auringon polttamia. En tunne mitään heitä kohtaan, enkä koe heitä omiksi lapsikseni. Kuin ne olisivat vain ilmestyneet vatsani kautta.

Sen sijaan että tuntisin äidinrakkautta ja iloa tapahtuneesta. Lähden hetkeä myöhemmin merta pitkin metsästämään ystävieni kanssa kyseisiä hirviöitä saarten rannoilta ja karikoilta. Seuraamme uhri-ihmisten vedessä kelluvia puhelimia, vaatteita, kenkiä yms. löytääksemme hirviöt. Sen sijaan löydämme kuitenkin uoman uumenista auringon kultaaman pienen paratiisin, jossa hiljaisuus ympäröi meidät. Yritän kysyä ystäviltäni olinpaikkaamme, mutta en saa sanoja sanotuksi..

..sillä olen herännyt. Ulkona kiristyvä pakkanen saa auringon hohtamaan entistäkin kultaisempana. Ihana päivä tulossa. Minun täytyy tosin ehkä sulatella näitä yön tapahtumia hetkinen. Jälleen koen helpotusta siitä, että uneni olivat VAIN unta ja hämmennyn omasta mielikuvituksestani. Jännää.

Säännöllisemmillä yöunilla ja vähemmillä rikosjännäreillä rauhoittuvat minunkin uneni, minkä vuoksi uusia unia on tullut julkaistua aiempaa harvemmin. Viimeaikaisista unista muistamani pätkät ovat melko merkityksettömiä. Ilman siirtymiä, kohtauksia tai juonta.

Kuluneen viikon alussa uneksin ohjaavani mainosta. Isäni kanssa istuimme olohuoneen sohvalla ja katselimme televisiota, josta tuli uuden realityseikkailun mainos. Ohjelmaflipissä huvipuistolaitetta muistuttavaan heilurilaitteeseen oli sidottu päälle kaksikymmentä ihmistä huivilla vuorattuine päineen ja joukkueen väriä huokuvine paitoineen. Jokaisella kameraa lähestyvällä heilautuksella ihmiset suosittelivat katsomaan ohjelmaa X kanavalla tämä joka ilta samaan aikaan. Ilmaisin mielipiteitäni isälleni, kunnes lopulta olinkin paikan päällä ohjaamassa ja parantelemassa mainosta. Kuvaus tehtiin uudestaan ja uudestaan, sillä aina jonkun huivi oli irrallaan tai sanoma ajoitettu väärin. Uneni koostui siis toistosta, jossa näin mainoksen yhä uudestaan ja uudestaan.

Samaisena yönä uneni pakottavat minun pohdiskelemaan ja miettimään elämää ennen kuin pääsen nauttimaan herkullista aamupalaa. Hyisen pakkasen kuuraaman maiseman sijaan sain hieman lämpöä ja kesäaurinkoa muistoihini, mikä on mukavaa vaihtelua näihin hyytäviin ilmoihin.

Katselen merta. Vesi on juomaveden kirkasta ja näkyvyys on pohjaan saakka selkeä. Vene lähestyy hitaasti rantaa, jolle nousen katselemaan kaikkea sitä, mitä merenpohja kätkee sisälleen. Olen yksin lämpimässä kesäillassa, vaikka tiedänkin veneessä olleen minun lisäkseni muitakin, sillä en ajanut venettä itse. Hiljaisuus ja laskeva ilta-aurinko tekee tunnelmasta meren tasaista pintaakin tyynemmän. Jään puiselle laiturille pohtimaan merenpohjassa olevien erinäisten esineiden, kuten rutistetun siideritölkin, miesten partahöylän ja lasten kolmipyörän, tarinoita. Milloin esine on haluttu piilottaa mereen, milloin tyrskyt ovat vieneet tavaran omistajaltaan.

 On ymmärrettävää, että unet ovat sekoitelma omia ajatuksia, päivän tapahtumia ja käytyjä keskusteluja, mutta minkä vuoksi uneni muotoutuvat aina tähän samaiseen muotoon. Sellaisiksi, joissa on läsnä kauhu ja draama paradoksaalisten tapahtumaketjujen kautta.

Olin töissä hotellin vastaanotossa. Hotellivastaava valitteli omaa oloaan ja pyysi minua soittamaan yhdelle harjoittelijoista, joka oli jäänyt niskasäryn vuoksi pois töistä. Kaupungissa oli käynnissä suuri jalkapalloturnaus, jonka vuoksi hotelli täyttyi täyttymistään kohti viikonlopun suurinta ottelua. Aluksi en ymmärtänyt, mitä minun haluttiin tekevän, kun puhelin lyötiin korvalleni. Jonkun vastatessa kolmannella tuuttauksella jäädyin. "Hei ! Pieni hetki." Yritin saada ohjeita, mutta turhaan. Puhelu oli katkaistu ennen kuin ymmärsin, että minun piti kutsua harjoittelija viikonlopuksi töihin hienovaraisesti. Seuraavalla soitolla sain asian sanotuksi riittävän vakuuttavasti, jotta kieltäytymisen mahdollisuutta ei jäänyt. Samanaikaisesti näin kävelykadulla tummaan pitkään takkiin pukeutuneen miehen.
 

Miehen katse tarkkaili minua ja muutamalla askeleella hän oli riittävän lähellä nähdäkseni minuun kohdistetun käsiaseen. Hidastetusti näen tiputtavani puhelimen korvaltani ja lankeavani maahan. Kuulen luodin putoavan seinästä vierelleni. Säikähdän, mutta muuten koen olevani kunnossa. Minua yritettiin ampua, ajattelen. Millä ja miksi-kysymysten tulva täyttää adrenaliinin vilkastuttaman mieleni. Kuullessani lähestyviä askeleita pelko minussa saa kehoni halvaantumaan. Lopetan hengittämisen enkä liiku, jotta olemukseni muistuttaisi mahdollisimman paljon kuollutta. Mies koskettaa kasvojani ja tutkailee hengitystäni. Kokeilemalla pulssia hän tietää minun olevan yhä hengissä. Yritän potkaista miestä kasvoihin, mutta turhaan. Olen liian heikko säilyttämään henkeni ja määrätietoiset kädet kasvoillani varmistavat sen. Olemme aseen kanssa tasoissa 1-1. Häviän silti.

Haukon happea runsaasti ja ravistan raajat hereille. Viimeinen pakokeinoni on käytetty - olen hereillä.  

Jälleen nukutut pitkät yöunet takasivat minulle vihdoinkin unikuvia, joiden mukana ei oma pää pysynyt.

Tarkoituksenamme suvun ja ystävien kanssa viettää tavallinen kesäpäivä merellä iloisen tunnelman saattelemana. Aurinko helottaa lämpöään ja pieni tuulenvire raikastaa ympärillämme olevaa ilmaa. Ilo kuplii ja ihmiset luovat toisilleen onnekkaita hymyjä.
  Ensimmäinen asia, josta riitaannumme koskee kahvia. Tämä kina laajenee koskemaan myös muuta ruokaa, kuten esimerkiksi Coca-colaa, jonka etiketti on oltermann-juuston paketti. Kaikki eivät ole tyytyväisiä tarjoiltavaan ruokaan ja niiden valmistuksessa käytettäviin tuotteisiin. Nyrpeänä ja katkera osan täytyy niellä ylpeytensä, jotta vatsassa kurniva nälkä ei pääsisi valloilleen ja pilaamaan kaikkien yhteistä vapaapäivää.
  Nukumme yömme laivasatamassa, jonne on rakennettu uusi rantamaja ja sen yhteyteen pieniä ravintoloita ja kauppoja. Laivasatama on olevinaan tuttu paikka, mutta näin jälkeenpäin ajatellen en saa mieleeni yhtäkään maailmankolkkaa, jossa olisi vastaavanlainen laivasatama unestani tutuin piirtein. Herätessämme huomaamme, että ns. pahat ovat vieneet meiltä vauvan. Lähdemme venein ja vesiskootterein jahtaamaan noita pahoja saadaksemme rakkaan lapsemme takaisin. Pieni tyttövauva on nyt pahassa paikassa.
  Meitä estämään oli lähetetty kovia virtauksia, kaatuneita puita ja lopulta kun vesi vaihtui metsään, tiellemme tuli muurahaisia, joita oli miljoonapäin. Ne kiipesivät jokaiseen raajaan pureskellen ne niin paiseille ja pisteleviksi, että liikuntakyky rajoittui huomattavasti.

Tässä kohtaa herään hiukan pahoihin uniini ravostellen yhä muurahaisia pois jaloistani, mutta sulkemalla silmät vajoan jälleen takaisin uneen.

Metsän uumenissa on pieni kolo, jonka lehtipeitteistä löytyy kätketty pieni tytär. Minut valtaa helpotus, kun saan nostettua tytön ylös maasta. Pikapuoliin katseella tarkistettu tyttö on kunnossa, edelleen lämmin ja ruokittu. Päivä valuu hiljalleen yönpimeyteen ja me palaamme pienelle aluksellemme, jonka katolla katselen tyttöä onnellisena. Tumman taivaan täyttävät tähdet ja lämmin kesäyö jatkuu raukeana.

Kuinka rakastankaan onnellisia loppuja. Huokaus.

Hirvittää. Minulla on edessäni jokaiselle lukion käyneelle tuttu ilmestys - viimeiseen iltaan tehtäväksi jätetty yo-paketti. Paketin kieli vaihtelee englannin ja ruotsin välillä epätoivoni kasvaessa äärimmäisyyksiinsä. En ymmärrä lukemiani lauseita, enkä saa kirjoitetuksi haluamani sanoja. En ole varma edes suhteestani tehtävänantoihin, sillä vastausvaihtoehdot eivät tue minun ymmärtämääni kysymystä. Kahlaan paketin alusta loppuun muutamissa minuuteissa hutiloiden ja hädällä. Tuskaisena totean, että rahkeeni eivät riitä enempään. On aika palauttaa paketti. Opettajamme vastaanottaa paketit tyytyväisenä palautusprosenttiin ja palauttaa paketit myös samantein. Opettajan pyynnöstä entinen kelvoton oppilas onkin nyt jakamassa paketteja, joista minun ensimmäisenä ollut pakettini siirretään sivuun.

Minua raivostuttaa, miten tuo poika on saanut oppimisensa äkillisesti noin hyväksi, että opettaja antaa hänelle valtuutensa. Näen muiden vähintää 61 pisteen palautetut paketit ja sisuksissani väreilee palautuksen kauhu. Mikä minua pian odottaisi? Pian opettaja selittää minun suoritukseni olleen liian alhainen,  vain 9 pistettä, jonka vuoksi minun tulee jäädä luokkaan tekemään pakettia uudelleen. En usko kuulemaani ja yritän selittää kykenemättömyyteni parempaan. Kaikesta huolimatta jään tuhertamaan pakettia luokkaan uudestaan yksinäni, kunnes kanssani samaan urakkaan saapuu ulkomaalainen mies. Mukavaa olla samaa tasoa.

Ei enää ikinä ikinä ikinä monikielisiä yo-paketteja!

Joulu on minullakin ohitse, vaikka venytinkin sen juhlimisen äärimmäisyyksiin. Yli viikon täydellisen oleilun ja levon jälkeen paluu arkeen ja tulevaan vuoteen lähenee. Paluumatka pohjoisesta etelään kului torkkuen aamutuimaan. Niihin torkkuihin mahtuikin vielä yksi uneksinta vuodelle 2011. Tai tavallaan kaksi.

Kuvat vaihtuvat ja varpaita palelee. Säpsähdys, johon herään saa minut huomioimaan ympäristöni. Olen nukahtanut pakettiauton kyytiin, jonka takapenkillä on isosiskoni pienen tyttärensä kanssa tervehtivät minua iloisesti ja lastenlauluja rallatellen. Minun vieressäni etupenkillä on hänen miehensä, joka ohjaa suurta autoa taitavasti ja ilman huolia. Totean hänelle, että kurkkuani kuivaa niin että sattuu. En yletä takapenkillä olevaan kivennäisvesipulloon, mikä saa kuivuuden tuntumaan vieläkin pahemmalta. Jokainen nielaus tuntuu karvaalta hiekalta suupielissäni. Siskoni mies muistuttaa minua pistooleista, jotka sijaitsevat meidän penkkiemme välissä. Pistoolit ? Aivan. Totta tosiaan, limupistoolit ovat aivan käsieni ulottuvilla. Ratkaisu tai pelastus, kuinka sen ottaa, on lähellä. Valutan minun puolellani olevasta pistoolista kylmää hohkaavaa colaa lasiin ja juon kulauksen lasista. Hapokas neste valuu kohti vatsalaukkua pistellen, mutta se ei poista janoani eikä kuivuuden tunnetta. Pettyneenä asetan lasin lepäämään ikkunalle ja kurkotan oikean olkapaani ylitse. Vain silmäys kertoo, että turvavyön tuloaukon luona on viinilasi, jossa on vettä. Kokeilen juoda tuon veden, mutta sen sijaan herään todellisuuteen unen hullunkurisuuden vuoksi. Miksi turvavyön sijaan siellä on viinilasi?

Olen autossa. Matkalla kotiin.

Isosiskoni nukkuu tyttärensä kanssa takapenkillä heidän tavallisessa perhefarmarissaan. Olen etupenkillä siskoni miehen kanssa. Penkiemme välissä on vain puhelimemme ja käsijarru.. En saa janoani sammutettua vieläkään.
En ennen seuraavaa pysähdystä. Oi Viitasaari, missä viivyt?

Taitaa joulunajan tuoma rauha olla vallannut minun ajatukseni melko perusteellisesti, kun unieni kaaosmaiset elementit häviävät tyyneydelle. En herää pelkoon enkä kipuun vaan ymmärykseen siitä, että uneni on silkkaa mahdottomuutta.

Oleskelen omakotitalon vintille rakennetussa oman ajan tilassa, jossa valkoinen koristekirjailtu tuoli. Sen massiiviset kädensijat ja selkänoja tukevat asentoani mukavasti. Pyörellä pöydällä, jolla hopeareunuksinen teekuppini lepää, on pitsikirjailtu valkonen pöytäliina. Oloni on levollinen ja nautin maisemista, jotka avautuvat vintin pienestä ikkunasta kaupungin ylle. Portaikosta kuuluu huutoa ja juoksuaskelten melua. Melusta päättelen askelten tulevan kolmesta jalkaparista, jotka kiiruhtavat kilpaa yläkertaan. Huuto on hätäinen, kuin pakokauhun valtaama. Pian pienestä puisesta ovesta ahtautuu sisään kolme nuorta poikaa ja heidän perässään vanhempi nainen. Jokainen heistä suuntaa pelon valtaaman katseensa minuun. Kaikkien neljän katse jäätyy kohdallani, kunnes helpotus rentouttaa säikähtäneet silmäykset.

Yksi heistä tulee luokseni, lähestyy minua varoen. "Miksi et hypännytkään ?", hän kysyy. En osaa vastata hänen kysymykseensä, sillä en ymmärrä mistä on kysymys.  "Sinun oli tarkoitus hypätä täältä, eikö ollutkin ?" Nyt on minun vuoroni hämmentyä. "Ei", saan vastattua pojalle, "minun ei ollut tarkoitus hypätä". Vastaväitteiden saattelemana saan selityksen, että kohtaloni oli hypätä sinä päivänä juuri ennen heidän yritystään pelastaa minut. Niin oli ennustettu. Näen mielessäni tapahtuman, jossa tiputtaudun vastaanottavaiseen ilmavirtaukseen avoimesta ikkunasta, jonka koko on suurentunut uneni alusta pienen ihmisen kokoiseksi lasioveksi. Säikähdän näkyä. Ajattelen, että en minä tahdo hypätä.
Olen liian onnellinen hyppäämään nyt.

Herään tähän ajatukseen aamuyöstä. Minut valtaa onni ja autuus. Voin jatkaa tyytyväisenä untani, jossa en voinut herätä siskontyttöni kiljahduksiin ennen kuin isoäitini hyllyt ja koriste-esineet ovat pyyhitty pölystä. Heräsin jouluaattoon juuri, kun olin saanut kaikki pölyt hävitettyä joulua varten.

Tahdon toivottaa kaikille uneksimianne joulupäiviä!

 

Maanantai 19.12.

Iso-Britannia odotti minua kuumeisesti, mutta lentokentällä päätänkin muuttaa suunnitelmiani ja lentää suoraa Australiaan. Kaikken sen kuivuuden keskellä tajuan olevani pulassa, sillä minulla ei ole viisumia. Jäisin Australiaan. Ymmärtäessäni tämä uni sai seuraksensa painajaismaisia elementtejä, kuten varkaita, pimeitä kujia ja eksymiseni.

Australiaan eksymisestäni olisi voinut kertoa yhtä jos toista, mutta tänään haluan jakaa myös arkistojen aarteita.

Loppuvuodesta 2010 meillä oli työyö, jonka kiirettä en ollut maistanut aiemmin. Sillä oli seurauksensa.

Työpaikallani meidän työskentelytilassamme joku raahaa ruumista pois. Selkeästi kohti takahuoneessa sijaitsevaa ulko-ovea. Ajattelen kyllä asiaa, mutta voin vain todeta, että en ehdi puuttua asiaan. Ruumiin rinnassa on suuri aukko. Hänet on selkeästi ammuttu. Poisviejä omaa kaikki murhaajan stereotypiset tuntomerkit, kuten mustat nahkahansikkaat ja henkilöllisyyttä suojaavan naamion. Asetta unohtamatta. En vain vieläkään ehdi puuttua, joten kohautan hartioita. Murhaajan päätettyään työnsä tarjoilen hänelle kahvia, johon hän haluaa maitoa mutta ei sokeria. 

Herätessä minut taisi täyttää epätoivo omasta epäinhimillisyydestäni johtuen, mutta näin myöhemmin en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Surkuhupaisaa, että olen antanut kaiken sen tapahtua silmieni alla.

Onneksi se oli vain unta. Vain pahaa unta.

Tuskallinen siirtymä. Pakko nostaa jalka ylös, sillä kipu tekee minut hulluksi. Asteittain kipu hellittää ja jalan väri palaa normaaliksi.

HETKINEN. Mitä ihmettä!? Aamu on aikaisessa. Herään puoli seitsemältä näihin ajatuksiin. Tutkin jalkaani, joka voi oikein hyvin. Aika muistella, mitä tapahtuikaan ennen heräämistä..

Jalkani ovat väsyneet. Minun täytyy siitä huolimatta kulkea vielä yksi siirtymä. Yritän parhaani, mutta olen silti viivyke heille, jotka kulkevat matkaa kanssani. Jalan paino kasvaa ja minun on pakko pysähtyä. Näytän yhdelle heistä jalkaani, jota ympäröi enemmän vanhan puun kaarna kuin minun oma ihoni. Sen aiheuttama kuorma ei anna minun jatkaa matkaa, joka tulisi siirtyä viipymättä. Terveemmällä jalallani raaputan pintaa, jolloin kaarna jalastani irtoaa kuin mädäntyneen puun kerrokset - suurina murentuvina paloina. Sen sijaan, että kuoren alta paljastuisi terve iho, minua vastassa on verestävää lihaa.

Ilman suojakerrointa jatkan matkaa kävelykeppien kanssa. Vihdoinkin, kun pääsen perille minun on käytävä makuulle sillä minua huimaa. Kipu jalassa yltyy minun pyytäessäni kipulääkettä. Jalkani väri on mustelman sinikeltainen. Nostan jalan ylös ja tunnen muuta ruumista kohti pakenevan veren, jolloin kipu helpottuu. Lasken jalan takaisin alas ja kipu saavuttaa jalan taas. Nostan jalan uudestaan ylös. Kipu on kohta poissa.

Yön aikana on taas tapahtunut paljon. Tällä kertaa tiedän alusta asti kaiken tapahtuvan olevan unta ja uni eteee jouhevasti juonenkäänteestä toiseen. Tiedättehän. Elokuvaunia.

Pakenemme ystäväni kanssa jotain. Ainoa, minkä tiedän on se että kiinni ei saa jäädä. Onni on meidän puolellamme, sillä vaara jää meistä jälkeen. Pysähdymme vanhan teollisuusalueen pimeimpään kulmaan. Kiihtynyt hengityksemme rikkoo vallitsevaa hiljaisuutta yhä uudelleen ja uudelleen. Pako ei ole vielä ohi, vaikka saammekin hengähtää hetken.

Minun täytyy jatkaa matkaani yksin, sillä ystävättäreni täytyy lähteä kauppaan. Toivon hänelle kaikkea parasta, sillä en tahdo hänen satuttavan itseään. Minä jatkan matkaani kohti leirintäaluetta. Siellä 5-12 vuotiaat lapset käyvät nukkumaan vierivieressä paljaan taivaan alle. Tekeydyn isoseksi muiden leiriläisten joukkoon. Useimmat lapsista saavat hyvänyöntoivotuksensa oikealla nimellä. Arpaonni on minun puolellani. Olen tuskin ehtinyt ummistaa silmiäni, kun sisintä riipivä matala kellon sointi alkaa. Joku on antanut merkin, jonka vuoksi ympärilläni olevat ihmiset alkavat nousta ja valmistautua tulevaan.

Säntäämme kanootteihin. Kelloa soittanut poika tulee parikseni melomaan. Kuljemme välillä koskea, välillä taas vanhaa viemärikanavaa pitkin eteenpäin. Kuljettuamme eteenpäin minuutteja tai tunteja löydämme viemäriverkostosta risteyksen, jossa pystyy säätelemään veden virtausta. Heille tämä on huvitus, mutta minua pelottaa. Isäni ilmestyy yhtäkkiä mukaamme ja hän rohkaisee minua kokeilemaan. Ja minä kokeilen. Valmistaudun menemällä kanootilla pian avattavan seinämän eteen. Seinämän takaa alkaa tulvia vettä heti minulle annetun merkin jälkeen. Sen sijaan, että virtaus veisi minut mukanaan, alan pyöriä oman keskiakselini ympäri. Kerran, toisen ja kolmannenkin kerran.. niin kauan kunnes joku vetää minut pois ryöppyävän veden alta ja toppuuttelee minua." Hyvä aika lopettaa, jos et halua hukkua " Lapsista nuorimmatkin hulluttelevat vesiryöpyn kanssa ja minua hirvittää.

Minua jahdataan taas. Jätän nuorisojoukon ja lähden kulkemaan pitkin viemäriverkostoa jalkaisin. Märkä muuttuu kuivaksi ja valo hämärtyy. Pysähdyn. Pysähdyn odottamaan. Näen keskellä viemäriaukeaa suuren laatikon, joka muistuttaa hissiä. En näe hissiin, mutta tiedän siellä olevan miehen, joka nujakoi vartijoitaan tajuttomaksi. Mies astuu ulos hissitä ja minä syleilen häntä avosylin. En tunnista kasvoja, jotka kuuluvat suurikokoiselle hymyilevälle miehelle, jonka tummassa puvussa ei ole ainuttakaan tappelun jälkeä. Silti tunnen vahvaa vetoa häneen ja  hänen olevan minulle tärkeä. Minä olen jo joku toinen, enkä tunnista enää omiakaan kasvojani. Minun tilalleni tullut nainen antaa miehelleen valittavaksi kellon useista kymmenistä nahkaremmeistä, joita hänellä on mukanaan ollut. Kyynelehtivä mies ei voi uskoa, että hänen tulee valita näistä nyt jokin, jolla heidän sitoumuksensa toisiinsa saa seuraavan tasonsa. Lopulta mustaruskea nahkaremmin samaa väriyhdistelmää noudattavine kelloineen löytyy miehen ranteesta ja heidän lopunelämää kestävä onnensa on sinetöity. Heitä ympäröi pian ihmisjoukot ja kauempaa lähestyvät muumihahmot. Alamaailman gettossa on onni kukkuloillaan. Enää tällä hetkellä kukaan ei pakene.

Uni päättyy ja minä herään virkeänä. Tarina on saanut sen hetkisen päätöksensä, eikä minua häiritse enää mikään. Juuri mikään.. Mistä nuo muumit tuli ?!

 Kuvat vilisevät niin nopeasti, etten saa niistä otetta. Värisävyt vaihtelevat syvästä mustasta trooppiseen siniseen. Lopulta seuraan veden alla liikkuvia ihmisiä. Erotan altaan pohjalla kulkevan tummansinisen laattaviivan, jonka tarkoituksena on avittaa uimareita linjansa löytämisessä. Ympäriltäni kuuluu kevyttä naurua, joka saa mieleni aurinkoisemmaksi. Vuoden ikäinen siskontyttäreni nauttii vesipetoilusta vanhempiensa kanssa ja antaa äänensä kajahdella uimahallin seinistä. Vesi on kylmää ja vaatteeni ovat kastuneet minun joutuessani veteen. Nousen altaasta lähtien seuraamaan kahta ystävystäni ja  poikaystävääni ulos hallista.

Seuraan heitä lähikaupungin lomakylään, jossa vasten minun tahtoani murtaudutaan vuokralla olevaan mökkiin. Ulkona vallitseva pakkanen ja minun märät vaatteeni ovat heidän mielestänsä varsin pätevä syy lainata tätä pientä tönöä, jonka sisustukseen kuului ainoastaan sohvasänky takka ja pieni keittiötä muistuttava osa. Pojat yhdessä sytyttävät takan lämmittääkseen tupaa ja ystävättäreni kaivaa kirstusta minunulle kuivaa vaatetusta. Sytytetty tuli saa hermoni kiristymään, sillä tiesin savupiipusta tupruavan savun paljastavan meidät. Muiden keveä suhtautuminen kiinnijäämiseen repi hermojani riekalemaiseksi ja aloin jo miettiä meitä puolustavia valheita. 

Ystävieni istuessa ulkona pihakeinussa riitelen poikaystäväni kanssa tästä typerästä ideasta huomatessani omistajan lähestyvän mökkiä. Rukoilen heitä lähtemään, mutta saan vatsaukseksi vain olan kohautuksen. Omistajan saapuessa ovelle olin jo häntä vastassa selittääkseni murtautumisemme hänelle osallistumisellamme vauvauintiin. Valitettavasti omistajan viha ei antanut sijaa selityksille ja hänen rangaistuksensa meille oli suuri petohaukka. Sen siivet täyttivät pienen mökin ääriään myöten ja sen murhanhimoinen katse oli kohdistunut minuun. Sen kynnet pureutuvat selkääni ja pelkään kuolemaa. Kipu saa minut huutamaan. Selkäni kramppaa. Asteittain kramppi ja sen aiheuttama kipu herättää minut tästä järjettömästä unesta.

Hyvää huomenta minä. Hyvää huomenta maanantai.

Rappunen, rappunen, rappunen. Loputtomasti portaita. Niitä on vain käveltävä. Herään kylmään. Vedän peiton korviini ja jatkan uniani.

Kävin illalla katsomassa uusimman Twilightin elokuvateatterissa ja toivoin näkeväni unta paidattomasta Taylor Lautnerista.

Päätä särkee ja ruumiin jokaista nurkkaa kolottaa. Tietää herätessään yön olleen jälleen tapahtumarikas, ja kehon eläneen täysin mukana tapahtumissa. Aamupalalla mietin uneni tarkoitusta. Voin vain todeta kaikkien selitysten haihtuvan mielestäni savuna ilmaan, sillä mitään loogista selitystä ei ole kaikelle tapahtuneella.

Minulla on kiire ja kesäpäivä on kuuma. Lapsuuden kotini välkehtii valkoisena paahtavassa kesäauringossa ja metsä huokaa vihreyttään. Tunnelma on kodikas. Pystyn haistamaan tiehen vastavaletun pien, joka on iloinen tuoksu lapsuuden kesistä. Olen varma, että olen sotkenut tuohon tuoreeseen pikeen vaatteeni useamman vuoden ajan. Kuumuus tukahduttaa ja  poljen kotitien ylämäkeä kohti ala-astettani. Aikomukseni on lainata luvattomasti naapurin varjoon ajettua mustaa BMW-merkkistä maasturia. Toteutus kuitenkin ontuu, sillä naapuri ilmestyy pihalleen tervehtien minua iloisesti. Keskustelemme päivän kuumuudesta. Lisäksi minun on kehuttava autolle rakennettua varjopaikkaa. Poljen takaisin kotiin etsimään toista ratkaisua. Pihallamme siskoni harjoitta pienen tyttärensä kanssa untuvaisia prinsessaleikkejä. En ehdi osallistua leikkeihin heidän kanssaan, sillä suunnitelmani on korjata isosiskoni polkupyörä.

Minulle tuntematon poika tuo sen varastosta autotalliin, jossa alan etsiä materiaaleja pyörän korjaukseen. Poika toivottaa onnea yritykselle elehtien korjauksen olevan suurtöinen projekti. Seinään ripustetusta hyllystä löytyy kaikki korjausaikeisiini tarvittava materiaali. Aloitan korjauksen terhakasti, mutta puolessa välissä tekemistäni muistan, ettei minulla ole tarvittavaa taitoa. Onneksi unessa kaikki on mahdollista ja joku tai jokin neuvoo minua jarrujen korjaamisessa. Onnistun ja saan jarrutkin toimimaan, vaikka toiminta-aste jää toivotusta puoleen. Selviäisin kuitenkin koululle asti. Eihän minulla olisikaan aikaa jarrutella.

Yritän kavuta polkupyörän selkään, mutta pyörä on muuttunut liian suureksi. Tiedätte tunteen, jos olette alle kouluikäisenä yrittäneet kavuta isänne suuren polkupyörän kyytiin. Olen kutistunut pienuudessani entisestään ja polkupyörä ei olekaan isosiskoni vaan isäni. Intoni kaikkeen romahtaa ja lopuksi poika kysyy, miksen käytäkkään omaa pyörääni, jolla ajoin aikaisemminkin. Ongelma on ratkaistu ja voin palata takaisin realistisempaan valvemaailmaani.

Olisikohan mahdollista, että uneni viestii minun tekevän asioista liian monimutkaisia itselleni? Kaipaan tuota poikaa neuvonantajakseni jokapäiväiseen elämääni. Mistä mahtaisi löytyä..